Erikoistutkija Markku Lankinen

Helsingin rajan yli kulkeva muuttoliike on vilkastunut 1990-luvun loppupuoliskolla. Kun kaupunkiin vuosittain muuttaneiden määrä pysytteli lähes koko vuosikymmenen ajan noin 24 000 hengen paikkeilla, saavutettiin vuonna 1999 uusi ennätys, 31 600 tulijaa. Myös lähtömuuttaneiden määrä on kohonnut 21 000:sta 27 500:aan. Vaikka tästä jäävä nettomuutto on vain 0,5 % kaupungin väkimäärästä, on muuttaneiden kokonaismäärä vuosittain noin 5 % kaupungin väestöstä.

Kaupungin väestörakenteen kehityksen kannalta on olennaista nettomuuton ohella tuntea, millaisia ovat muuttovirtojen keskeiset rakennepiirteet. Pidemmällä aikavälillä tulo- ja lähtömuuton rakenne-erot voivat muuttaa olennaisestikin kaupungin koko väestörakennetta. Muuttajien sosioekonomista asemaa voidaan tarkastella kolmen mittarin valossa. Vuosittain saadaan tilastoja koulutustasosta, pääasiallisesta toiminnasta ja tulotasosta.

Muuttoliikkeen netto tuo Helsinkiin enenevästi hyvin koulutettua väestöä. Ei vain ylemmän keskiasteen tutkinnon suorittaneita, joihin esimerkiksi ylioppilaat kuuluvat, vaan myös korkeakoulututkinnon suorittaneita muuttaa Helsinkiin enemmän kuin kaupungista lähtee. Kolme viime vuotta ovat tässä suhteessa olleet poikkeuksellisen vahvan muuttovoiton aikaa. Vähemmän koulutettujen osalta tulo- ja lähtömuuton erotus on ollut tasoittumaan päin ja oli vuonna 1997 jo likipitäen tasoissa. Ylemmän keskiasteen koulutuksen saaneiden muuttotase kääntyi vahvasti positiiviseksi vuosina 1991-92, jolloin opiskelijoiden kirjautumiskäytännön muutos ei ollut vielä astunut voimaan. Vuosien 1993-97 kasvu juuri tässä ryhmässä selittyy paljolti kotikuntalain muutoksella. Tästä asetelmasta voisi päätellä, että havaittu kehityssuunta vahvistaisi kaupungin väestön tulopohjaa.

Verrattaessa muuttajien tuloja Helsingin kantaväestöön havaitaan kuitenkin, että sekä tulo- että lähtömuuttajien ansiot jäävät kantaväestön keskitulojen alapuolella, tulomuuttajat selvästi lähtömuuttajia enemmän. Tarkastelujakson tuloerot olivat pienimmillään vuonna 1988, suurimmillaan laman syvimpinä vuosina. Tulomuuttajien ansiotason nousu suhteessa koko väestöön alkoi laman jälkeen aikaisemmin ja nopeampana kuin lähtömuuttajien ryhmässä.

Kun vertailu tehdään puolestaan suhteutettuna koko väestöön, niin että laskentatapa on kaikissa sama, eli tulot/asukas, muuttuu kuva yllättävästi. Tulo- ja lähtömuuton keskinäinen ero supistuu ja paikka paikoin häipyy kokonaan. Sitä vastoin erot kantaväestöön suurenevat tässä vertailussa tarkasteluajan mittaan.

Kuvio 1: Tulo- ja lähtömuuton keskitulot suhteessa Helsingin tulonsaajien väestön keskituloihin vuosina 1987-97, kun kantaväestön keskitulot on 100

 Muuttajien tulot ovat siis selvästi matalammalla tasolla kuin kantaväestöllä ja vuositason tarkastelun perusteella tämän pitäisi heikentää kaupungin keskimääräistä tulotasoa. Tilanne ei muuttajien kohdalla kuitenkaan pysy muuttumattomana.

Painavin argumentti tulotason muuttumattomuushypoteesia vastaan löytyy vuonna 1998 tehdystä tutkimuksesta. Kunnallisalan Kehittämissäätiön rahoittamassa tutkimuskokonaisuudessa "Muuttoliike ja kunnat" Seppo Laakso selvitti vuonna 1993 muuttaneiden työllisyyttä ja tulotasoa. Tutkimusasetelma muotoiltiin niin, että ei tyydytty ainoastaan tarkastelemaan tilannetta ennen muuttoa ja muuton jälkeen vaan seurantaa jatkettiin myös toiseen ja kolmanteen muuttoa seuraavaan vuoteen.

Keskeisenä havaintona oli, että Helsingin seudulle tuona vuonna muuttaneista työttömiä oli 39 % ennen lähtöään, kun kantaväestöllä osuus oli vastaavasti 17 %. Seuranta kuitenkin osoitti, että tämä tilanne ei jäänyt pysyväksi. Muuttaneiden työllisyys parani kolmen vuoden kuluessa niin paljon, että se saavutti kantaväestön tason. Samoin tulotaso, joka muuttovuonna jäi vain 68 %:iin kantaväestön keskitulosta, kohosi seuraavana vuonna jo 80 %:iin ja sitä seuraavana vuonna edelleen 85 %:iin. Voidaan olettaa, että se mitä tutkimuksessa sanotaan Helsingin seudusta pitää pääpiirteissään paikkansa myös Helsingissä. Muutoksen nopeutta voi pitää huomattavan suurena etenkin kun ottaa huomioon, että vuosina 1993-96 ei työttömyystilanne Helsingissä yleisesti ottaen juurikaan helpottunut.

Samassa tutkimuksessa oli asian kannalta toinenkin tärkeä vertailu. Kun verrattiin syntyperäisten helsinkiläisten ja kaupunkiin joskus muuttaneiden tulotasoa siten, että aineistojen vertailussa oli otettu huomioon ikä- ja sukupuolirakenne-erot, voitiin havaita muuton myötä tulleen väestön tulojen kohonneen 9 % korkeammiksi kuin syntyperäisillä helsinkiläisillä.

Kuvio 2: Helsingin seudulle vuonna 1993 muuttaneiden työikäisten ja koko työikäisen väestön tulotaso 1992-95 sekä muualla syntyneiden asukkaiden tulotaso 1995

Lähde: Laakso, Seppo : Alueiden välinen muutto Suomessa. Helsingin kaupungin tietokeskus, tutkimuksia 1998:4, kuvio 5.4

Jos havaittu muutos voidaan yleistää, merkitsee se, että vaikka muuttoliike lyhyellä aikavälillä näyttääkin heikentävän kunnallistalouden veropohjaa, tuottaa se lopulta positiivisen sysäyksen tämän kehitykselle. Tutkimusta on tarkoitus lähteä nyt saattamaan ajan tasalle ottamalla äskettäin käynnistyneessä tutkimuksessa eri vuosina muuttaneet pidemmän aikavälin seurantaan. Tällöin suurtyöttömyyden ja kotikuntalain muutoksen aiheuttaman notkahduksen merkitys saadaan parempaan valaistukseen.