Ilkka Susiluoto
Erikoistutkija, FT
Helsingin kaupungin tietokeskus


Kansantaloutemme kymmenkunta viime vuotta sisältävät monenlaisia ajanjaksoja: 1980-luvun lopun korkeasuhdanteen, 1990-luvun alun laman sekä sen jälkeisen toipumisen ja kasvun kauden. Laman jälkeen talouden rakenne on muuttunut, ja kasvu on myös alueellisesti ollut valikoivampaa kuin ennen: vain puolen tusinaa aluetta on ollut voimakkaan väestö- ja työpaikkakasvun piirissä. Vahvojen alueellisten muutosten myötä myös aluekehitystä koskevan tutkimustiedon tarve on lisääntynyt.

Suomen seutukuntien taloudellinen tehokkuus on Helsingin kaupungin tietokeskuksessa laaditun uuden tutkimuksen aiheena. Työ on toteutettu yhdessä Helsingin yliopiston kansantaloustieteen laitoksen kanssa. Kysymme, kuinka tehokkaasti eri seutukunnat käyttävät omia resurssejaan tuotannossaan. Varmaankin alueet, joilla on runsaasti voimavaroja, kykenevät tuottamaan enemmän taloudellista hyvinvointia kuin vähäisemmin resurssein varustetut seudut. Mutta mitä tapahtuu, kun erot lähtökohdissa otetaan huomioon: millaiset alueet ovat tehokkaita omista lähtökohdistaan käsin? Miten maan eri osat selviävät tällaisessa vertailussa, ja onko tehokkuus yhteydessä esimerkiksi alueen kokoon tai sijaintiin? Entä miten Helsinki sijoittuu?

Tutkimuksessa sovellettiin ns. DEA-menetelmää (Data Envelopment Analysis), jota on eri maissa paljon käytetty, kun on arvioitu julkisten palvelujen tuottamisen tehokkuutta. Menetelmän soveltaminen aluetalouksiin on vielä uutta: aluetaloustarkasteluja on eri maissa tehty kymmenkunta.

 

 

Tutkimus löysi suuria eroja seutukuntien välillä. Korkein vertailuluku, jonka alue voi periaatteessa saada, on 100. Kärkeen sijoittui ja korkeimman tehokkuusluvun 99,3 sai Helsingin seutu, kun katsotaan koko ajanjaksoa 1988-1999. Perää piti Torniolaakso vertailuluvulla 67,1. Näin voidaan karkeasti ottaen sanoa, että heikoin alue sai tietyllä resurssimäärällä aikaan noin kolmanneksen vähemmän tuotosta kuin vahvin.

Helsinki menestyi koko ajanjaksolla tasaisen hyvin, joskin sen vahva asema heikkeni loppuvuosina hieman, ja tehokkuusluku putosi pari prosenttia. Helsingin seutu tuotti keskimäärin 30 prosenttia tutkimuksen kohteena olevasta koko maan arvonlisäyksestä vuosina 1988-1999, mutta seudun osuus työllisistä oli vain 27 prosenttia, aineellisesta pääomakannasta 22 ja julkisesta toiminnasta 26 prosenttia.

Helsingin jälkeen tehokkaimpia alueita olivat tulosten mukaan Salon (pisteluku 98,3) ja Jämsän (97,7) seutukunnat. Salo vahvisti asemaansa huomattavasti viimeisinä tutkimusvuosina. Ilmeinen syy tähän oli elektroniikkateollisuus ja Nokia, joiden voimakas kasvu Salon seudulla nosti alueen lopussa tehokkaimmaksi alueeksi. Kokonaisuutena onkin melko lailla makuasia, kumpi halutaan asettaa kärkeen, Helsingin vai Salon seutu.

Alueen koolla ja sijainnilla näyttää olevan yhteys taloudelliseen tehokkuuteen, vaikka ne eivät mitenkään yksin määrää sitä. Helsingin seudun ohella väestöpohjaltaan suurimmista alueista Tampere sijoittui kuudenneksi ja Oulu kymmenenneksi. Yleensäkin suuret kaupunkiseudut pärjäsivät kohtalaisen hyvin. Suureen kokoon näyttää siis jossain määrin liittyvän kasautumisetuja, jotka parantavat tuotannon tehokkuutta.

Vahvimmat alueet olivat yleensä Vaasan - Kotkan linjan eteläpuolella. Oulun ja Lapin maakunnat jäivät vertailussa pääosin heikoimpaan neljännekseen, varsinkin laman jälkeen. Oulun seutu ja eräät melko vahvat alueet sen lähistöllä tekivät kuitenkin selvän poikkeuksen tästä tuloksesta. Kaiken kaikkiaan maantieteellinen etelä- pohjoinen –jako näkyy selvästi tuloksissa, vaikka aluekuvassa on kyllä myös "mosaiikkimaisia" piirteitä.

Syrjäinen sijainti näyttää olevan este aluetalouksien tehokkuudelle, mikä näkyy selvästi varsinkin laman jälkeen. Maan pohjoisosassa on runsaasti tehokkuudeltaan heikkoja alueita. Syrjäisen seutukunnan on vaikea olla tehokas, paitsi silloin, jos se on selkeästi erikoistunut johonkin vahvaan sektoriin.

Entä miltä tulokset näyttävät 1990-luvun aluekehitykseen verrattuna? Yhteydet eivät ole aina selviä, mutta joitakin liittymiä kyllä löytyy. Heikko talouskehitys ja alhainen tehokkuus liittyvät toisiinsa selvemmin kuin suotuisa kehitys ja korkea tehokkuus. Kuitenkin tehokkaampien alueiden työllisyys on yleensä kehittynyt muita alueita suotuisammin. Työn ja muiden keskeisten tuotantopanosten taloudellinen käyttö lisää siis alueen mahdollisuuksia työllistää.

Kaiken kaikkiaan syrjäseutujen alhainen taloudellinen tehokkuus ei herätä suuria toiveita näiden alueiden tulevaisuudesta. Jälleen kerran vaikuttaa siltä, että Helsingin seutu ja yleensä suuret keskukset ovat vahvoilla. Myös eräiden erikoistuneiden pienten alueiden suhteellinen tehokkuus osoittautui korkeaksi, mutta riippuvaisuus yhdestä tuotantolaitoksesta tai toimialasta rajoittaa niiden menestymismahdollisuuksia.

Arvelemme, että saamamme tulokset voivat olla käyttökelpoisia kahdesta syystä. Ne voivat ensinnäkin auttaa meitä ymmärtämään, miksi kansantalouden alueellinen kuva on kehittynyt tiettyyn suuntaan, ja miten se jatkossa tulee todennäköisesti muuttumaan. Toiseksi, kysymyksellä on myös politiikkamielenkiintoa: miten kehitykseen tulisi vaikuttaa ja mitä tekijöitä alue-erojen taustalta löytyy? Työlle on myös suunnitteilla jatkoa, jonka tarkoituksena on tähänastista tarkemmin laskea eri tekijöiden merkitys alueiden välisille eroille.