Mikä on se ”kulta-aika”, jonne teos tähyää? Vastausta on haettava kuvan ää- relle palaten ja tar-kentamalla katse pariskuntaan. Miehen, selällään ma- kaavan alastoman, kuvaus on yhtä aikaa raukeaa ja jäntevän aistillista. Nai- nen on kuvattu takaapäin, kuin poissaolevana hän katsoo kuvasta poispäin. Kahden hahmon keskinäinen kosketus toteutuu vaivoin, oksan välityksel- lä. On pakko kummastella, että kriitikon mielestä juuri ”naisvartalon kuva- us hivelee mieltämme” — naisvartaloahan ei tarkasti ottaen kuvata lainkaan. Sen sijaan valo lankeaa auliisti miehen ihopinnalle. Se aktivoi katsojassa haptisen, kosketusaistillisen efektin: valo hivelee — ”sormeilee” — ihoa kuin aistielämystä yllyttäen. Enckell tuntuu muovanneen aistillista prioriteetti- järjestystä huomioiden miehevän mallinsa piirteet, aina jänteviä käsivarsia ja varpaita myöten. Valo muovaa muotoa, mutta myös halua: avoimuus, au- rinko ja aisti-ilottelu tuntuvat käyvän käsi kädessä. Valon kosketus on olennainen tekijä myös taidehistorian näkökulmasta. Enckell organisoi samaan aikaan uraa uurtavaa jälki-impressionistisen tai- teen näyttelyä Helsinkiin. Kansallisen taiteen aika on ohi, julisti Ranskaan tähyävä näyttely, joka osui samalle vuodelle Kultakauden kanssa. Voimme havaita, kuinka valo ja ilma hiipivät kuvaan — kuinka ne ottavat otteeseensa maalarin, joka oli tähän asti suosinut symbolismin karua ääriviivaa ja synk- kiä, sisäistettyjä (mielen)tiloja. Maalauksen toteutuksessa avusti toinen ko- loristi, Werner Thomé. Entäpä sitten tuo kahden hahmon välinen epäsuhta — miksi etäisyys mie- hen ja naisen välillä? Kenties tarkoituksena on kuvastaa viattomuutta, eten- kin naishahmolle ”luontuvaa” kainoutta – kysehän on kuitenkin jonkin sor- tin eroottisesta idyllistä, jota ei sopinut kuvata liian suorasukaisesti. Sivistystä markkeeraava julkinen sijoitus asetti kuvalle siveellisiä vaateita. Mutta epä- suhtainen kuvaustapa kielii myös irrallisuudesta, melankolisesta kaipuusta toisaalle, jopa välinpitämättömyydestä. Kuriton katse lukee tähänkin Enck- ellin kuvaan homoeroottisen impulssin. Katse laiskottelee luvattoman pit- kään miehen ihopinnalla. Itseäni kiehtoo samalla, kuinka nuoren miehen kädet kiertyvät oksien ympärille, ikään kuin hänet olisi kahlehdittu luonnon järjestykseen. Tart- tuuko hän oksaan hakeakseen luonnosta lohtua, vai pitääkö oksa häntä ot- teessaan? Onko hän tiukemmin kiinni ”pahassa tiedossa” kuin sitä vienosti sormeileva nainen? Asentoaihe on niin erikoinen, ettei sitä voi pitää merki- tyssisällöltään sattumanvaraisena. Tarunomaista omenaa ei ole, mutta oksa on ja pysyy. Luonnon järjestykseen liittyy väkevää melankoliaa: Enckellin Luonto on haikea, ellei peräti surullinen. Luonto on myös ilmeisen perverssi. Enckellin passiivinen pariskunta ei vastaa yhteiskunnan toimeliaita ihanteita. Queer-teoreetikko Lee Edelma- nia mukaillen, ”pervous”/queer edustaa vastavoimaa koko tulevaisuudelle ja kaikelle loogista muotoa edustaville yhteiskunnallisille rakenteille. Kulta-ai- ka halajaa viattomuuden tilaan, mutta niin tehdessään se taittaa särmiä nor- 34
Kansalliskirjasto
To see the actual publication please follow the link above