Helsingin kaupunginvaltuusto täyttää 150 vuotta ensi vuonna. Ensimmäinen valtuuston kokous pidettiin vuonna 1875. Vuonna 1919 puolestaan aloitti valtuusto, joka oli ensimmäistä kertaa valittu yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella.
Helsingin kaupunginvaltuuston ensimmäinen kokous 12. tammikuuta vuonna 1875 oli kaoottinen. Nykyisin Bockin talon Empiresalina tunnettuun tilaan, silloiseen Raatihuoneen maistraatin istuntosaliin, oli kokoontunut tuoreita kunnanvaltuutettuja ja epäselvyyttä oli esimerkiksi siitä, miten puheenjohtaja pitäisi valita. Käsillä oli uuden päätöksentekoelimen ensimmäinen kokous. Se venyi kolmituntiseksi.
Kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi valittiin ensin Fredrik Pipping, mutta hän vetosi sairauteen eikä suostunut ottamaan tehtävää vastaan. Uudessa äänestyksessä valtuuston puheenjohtajaksi valittiin Leo Mechelin, joka ei hänkään olisi halunnut ryhtyä puheenjohtajaksi.
– Mechelin sanoi, ettei pystyisi hoitamaan tehtävää, koska ei tiedä miten olla uuden valtuuston puheenjohtajana, kertoo historiantutkija Tero Halonen, joka on tutkinut Mechelinin toimintaa kaupunginvaltuuston puheenjohtajana Valtioneuvoston kanslian tutkimusprojektissa.
Mechelin otti lopulta tehtävän vastaan.
– Mechelinin valinnassa vaikutti myös se, että hän oli hallinto-oikeuden professori ja tiesi, miten hallinto toimii. Uuteen hallintoon tarvittiin hänen asiantuntemustaan, Halonen kertoo.
Valtuustosta tuli ylin päättävä elin vuonna 1875, mutta uutta ja vanhaa hallintotapaa piti yhteensovittaa. Halosen mukaan etenkin kaupunginvaltuuston ja maistraatin välisen työnjaon selkeyttämisessä tarvittiin Mechelinin kaltaista lainopillista asiantuntijaa.
Tuohon aikaan valtuuston puheenjohtaja oli käytännössä myös kaupunginjohtaja. Myöhemmin Mechelinistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan ajan merkittävimpiä valtiomiehiä ja poliittisia johtajia. Kaupunginvaltuustoa hän johti kahteen otteeseen, ensin 1870-luvulla ja sitten 1890-luvulla.
Mechelinille kaupunginvaltuusto oli tärkeä jo siksi, että suomalainen kaupunginvaltuusto toimi vastavoimana venäläistämispolitiikalle.
– Hän piti tärkeänä, että oikeusvaltiota vahvistetaan, Halonen kertoo.
Helsinki oli kaupunginvaltuuston aloittaessa noin 23 000 asukkaan kehittyvä kaupunki, joka oli suuriruhtinaskunnan pääkaupunki sekä tieteen ja kulttuurin keskus.
Kaupunginvaltuuston synty perustui vuonna 1873 annettuun asetukseen, joka lakkautti porvarioikeuden haltijoiden ja elinkeinonharjoittajien etuoikeutetun aseman kaupunginhallinnossa.
Kaupungeille tuli uudistuksen myötä myös lisää tehtäviä, kuten koululaitos, sairaanhoito ja köyhäinhoito, jotka olivat aiemmin kuuluneet kirkolle. Myös verotus muuttui siten, että omaksuttiin yhtenäinen kunnallisverokäytäntö, kun aiemmin oli ollut omat verot eri tehtäviä tai toimintaa varten.
Uudistuksen myötä päätöksentekoon osallistuvien joukko laajeni muun muassa senaatin virkamiehillä, yliopiston professoreilla, upseereilla ja tehtaan johtajilla.
– Suomen kaupungit olivat kehittyneet siten, ettei niitä enää voitu johtaa porvariston säätyerioikeuksien pohjalta kuten aikaisemmin, sillä kaupungeissa asui yhä enemmän sellaisia, jotka eivät kuuluneet porvarissäätyyn, esimerkiksi virkamiehiä, kertoo Halonen.
Vaalitapa, jolla ensimmäinen valtuusto valittiin, oli vähän kuin nykyään osakeyhtiöiden päätöksenteko eli heillä, jotka omistivat eniten, oli eniten valtaa päättää asioista.
Tuolloin kunnallisvaalit suosivat varakkaita, sillä järjestelmä perustui ajatukseen, että vain kunnallisveroja maksavat pääsivät päättämään verorahojen käytöstä. Mitä enemmän maksoi veroja, sitä enemmän sai ääniä käyttöönsä. Eniten ääniä yhdellä saattoi olla 25.
Kaikkein pienituloisimmilla ei ollut äänioikeutta eikä vaalikelpoisuutta, joten esimerkiksi työväen edustajat eivät nousseet valtuustoon. Äänioikeus koski myös pientä osaa naisista eli naimattomia naisia ja leskiä, jotka maksoivat kunnallisveroja. Valtuutetuiksi he eivät päässeet, mutta saattoivat olla jäseninä lautakunnissa ja komiteoissa.
– Vaalitapa, jolla ensimmäinen valtuusto valittiin, oli vähän kuin nykyään osakeyhtiöiden päätöksenteko eli heillä, jotka omistivat eniten, oli eniten valtaa päättää asioista, Halonen toteaa
Halonen kertoo, että vuoden 1873 kunnallisasetuksen myötä tullut muutos oli kuitenkin aikaisempaan järjestelmään verrattuna edistysaskel kohti demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa.
Vuonna 1919 Helsingin kunnallishallinto koki valtavan uudistuksen. Silloin nousi valtaan valtuusto, joka oli äänestetty yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden voimin. Aiemmassa järjestelmässä ei käytännössä ollut tilaa työväestölle, köyhille tai naisille.
– Sitä voi pitää aikamoisena ihmeenä, että tällainen valtava demokraattinen uudistus tapahtui puoli vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen, ja mahdollisti sisällissodan hävinneellekin puolelle osallistumisen päätöksentekoon, kertoo historiantutkija Kati Katajisto.
Katajisto muistuttaa, että yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen siirtymiseen vaikutti myös ulkomaiden paine. Porvarillisen puolen oikea laita puolestaan vastusti siirtymää. Koska valkoinen
Suomi oli turvautunut saksalaisten apuun vuonna 1918 ja Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, vaativat sodan voittaneet länsivallat ehdoksi Suomen itsenäistymisen tunnustamiselle demokraattisten periaatteiden noudattamista. Suomi halusi osoittaa halunsa länsimaisen demokratian tielle.
1900-luvun alussa äänioikeusuudistus oli pysähtynyt Venäjän keisarin vastustukseen. Katajisto spekuloi, että jos uudistus olisi saatu aikaisemmin käytäntöön, sisällissotaa ei välttämättä olisi käyty.
– Kunnallinen demokraattinen äänioikeusuudistus oli yksi keskeisimpiä työväestön vaatimuksia, joka radikalisoi väkeä. Tuohon aikaan ei ollut olemassa hyvinvointivaltiota, joten kaikki keskeiset kysymykset hätäaputöistä ja elintarvikejakelusta päätettiin kunnallisella tasolla ja päätösvalta oli pelkästään porvarillisen puolen käsissä. Se ruokki epäluottamusta vuosina 1917 ja 1918, Katajisto kertoo.
Haluttiin luoda moderni ja eteenpäin katsova kaupunki, joka kestää vertailua vastaaviin muihin Euroopan pääkaupunkeihin.
Vuoden 1918 lopulla pidetyt vaalit voitti Helsingissä SDP. Tosin määräenemmistö oli porvarillisella puolella, koska RKP oli toiseksi suurin puolue ja kokoomus kolmanneksi suurin. Ensimmäisen valtuuston hahmoiksi voisi nostaa puheenjohtajaksi valitun RKP:n Alexander Freyn, SDP:n Väinö Tannerin ja kokoomuksen K.A. Paloheimon. SDP:n valtuutettu Miina Sillanpää oli yksi ensimmäisistä naisvaltuutetuista ja myös myöhemmin ensimmäinen nainen ministerinä.
Kaupungissa oli vuonna 1918 asukkaita noin 155 000, kun vuonna 1875 heitä oli noin 23 000. Vaikka oli juuri eletty järkyttäviä aikoja, oltiin uuden kynnyksellä ja intoa riitti. Olihan kaupunki vasta itsenäistyneen maan pääkaupunki.
– Se kohotti itsetuntoa. Haluttiin luoda moderni ja eteenpäin katsova kaupunki, joka kestää vertailua vastaaviin muihin Euroopan pääkaupunkeihin, Katajisto kertoo.
Vaikka kaupunginvaltuuston 150-vuotisen historian aikana on nähty suuria päätöksiä, kuten metropäätös ja suuri alueliitos, Katajisto peräänkuuluttaa niin sanottujen pienten päätösten ja ahkeran puurtamisen merkitystä.
– Nostaisin valtuustotyöskentelyn arvoa siinä, että siellä valtuutetut jaksavat tehdä systemaattisesti työtä oman kaupunkinsa hyväksi päätös päätökseltä. Se on hidasta, vaivalloista, vaikeaa ja byrokraattistakin, mutta jos ei sitä tehtäisi, niin kaupunki olisi huonossa jamassa. Sille arkipäivän puurtamiselle nostan hattua, Katajisto toteaa.
Pääkuvan kuvaajatiedot: Olof Sundström/Helsingin kaupunginmuseo. Kuva otettu vuonna 1929.
Tietoja artikkelia varten on antanut haastateltavien lisäksi professori Laura Kolbe. Lähteinä käytetty myös Leijona-korttelin esitettä (pdf, 1,5 Mt) ja Helsingin seudun avoimet tilastotietokannat- sivustoa (linkki vie pois tältä sivustolta)(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
