Painotettu tai tarveperusteinen rahoitus on muodostunut kansainvälisesti yhdeksi yleisimmistä menetelmistä, joilla koulujen välisen eriarvoisuuden kasvua pyritään torjumaan. Menetelmän perusajatuksena on, että kouluja täytyy rahoittaa keskenään eriävillä tavoilla, jotta tasa-arvoiset oppimismahdollisuudet voidaan taata kaikille. Tavoitteena on siis tasoittaa työskentely- ja oppimisoloissa esiintyviä eroja ja siten lieventää koulusegregaation mahdollisia vaikutuksia ohjaamalla suhteellisesti huono-osaisemmille kouluille lisäresursseja.
Helsingissä koulujen rehtorien kokemuksia ja haasteita tarveperusteiseen rahoitukseen liittyen kartoitettiin tutkimushankkeella, joka toteutettiin elokuun 2021 ja tammikuun 2023 välillä. Keskeisin päämäärä oli saada lisää tietoa siitä, miten lisäresursseja kouluissa käytetään sekä miten rahoitusmallia arvioidaan. Tutkimustuloksista selviää, että koulut pitävät tarveperusteista rahoitusta erittäin tärkeänä, mutta sen taso ei ole käytännössä riittävä.
Lisää opettajia tarvitaan, rahat riittävät vain avustajiin
Helsingissä kouluille suunnattua tarveperusteista rahoitusta ei ole osoitettu tiettyyn tarkoitukseen, vaan on yksinomaan rehtorien päätettävissä, mihin kohteisiin rahoitus koulukohtaisesti käytetään. Rehtorien päätöksiä kuitenkin useimmiten rajoittaa koulujen saaman määrärahan matala taso.
Tutkimustuloksista selviää, että rehtorit pyrkivät palkkaamaan tarveperusteisella määrärahalla lisää henkilökuntaa, mieluiten erityisopettajia ja suomi toisena kielenä (S2) -opettajia. Helsingissä kuitenkin suurin osa kouluista saa tarveperusteisen rahoituksen ohjelmasta vuosittain vähemmän kuin yhden opettajan vuosipalkan. Vaikka siis opettajaresurssien lisäys onkin useimpien koulujen ykköstoiveena, raha ei käytännössä kuitenkaan riitä uuden opettajan tai opettajien palkkaamiseen. Seurauksena on, etteivät monet koulut Helsingissä voi käyttää tarveperusteista rahoitusta sellaisiin kohteisiin, joita kipeimmin tarvittaisiin. Koulut palkkaavatkin enemmän avustavaa henkilökuntaa opetushenkilökunnan sijaan.
Toinen haaste liittyy rahoituskausiin: kouluissa pidetään riskinä sitä, ettei samaa rahoitusta välttämättä saadakaan tulevina vuosina. Tästä johtuen opettajia palkataan vain vuodeksi, mikä johtaa siihen, että lyhyen aikajänteen vuoksi on vaikeaa löytää hyviä opettajia. Tarveperusteisten määrärahojen myöntäminen lyhyille kausille estää pitkäjänteistä suunnittelua. Lisähaasteena on, että kaupunki myöntää rahoituksen kalenterivuosille eikä koulun lukuvuosille.
Tuen kohdistaminen kouluissa sitä erityisesti tarvitseville ryhmille haastavaa
Moni tutkimukseen osallistunut rehtori peräänkuuluttaa hyvien käytäntöjen jakamista koulujen kesken. Tiedon jakamista ja keskustelua rahoituksen kohdentamisesta kaivataan, koska heikompiosaisilla alueillakaan kaikkien koululaisten perhetausta ei ole hauras, eikä kaikilla ole erityisen tuen tarvetta. Samaan tapaan esimerkiksi maahanmuuttajataustaisista lapsista suinkaan kaikki eivät ole sosioekonomisesti heikossa asemassa. Lisäksi oikeanlaisen tuen hankkiminen eri oppilaiden tarpeisiin ei ole yhtä helppoa: koulujen on esimerkiksi helpompaa järjestää kielivaikeuksista kärsiville lapsille lisää S2-opettajia tai kielen oppimista tukevia kirjoja, kuin tukea suomalaistaustaisista, sosiaalisesti huono-osaisista perheistä tulevia lapsia. Toisaalta rahoituksella on tarkoitus parantaa koko kouluyhteisön olosuhteita, ja näihinkin toimenpiteisiin kaivataan lisää vertaistukea.
Ongelmia osin jo ratkottu, mutta lisää tukea ja tietoa tarvitaan
Tarveperusteisen rahoituksen käytäntöjä on arvioitu paikallisesti ja valtakunnallisesti haasteiden ratkomiseksi. Helsingin kaupunki on esimerkiksi tehnyt rahoituksen käytön tueksi kouluille suunnatun katsauksen, joka antaa eväitä rahoituksen käytön suunnitteluun ja kehittämiseen omassa koulussa. Jatkossa tarvittaisiin kuitenkin vielä systemaattisempaa tukea rehtorien johtamistyöhön, lisää näyttöön perustuvaa tietoa rahoituksen tehokkaasta kohdentamisesta ja koulujen välistä tiedonvaihtoa.