Mika Ripatti työskentelee etumiehenä Staran kaupunkitekniikan rakentamisessa. Etumies pitää tiimissä huolta prosessin etenemisestä työnjohdon tukena, mutta tekee myös muiden työntekijöiden tapaan kaivuu-, rakennus- ja asennustöitä. Juuri nyt Mikan tiimi työskentelee Triplan kupeessa Pasilankadulla.
Tavallinen työpäivä alkaa aamuseitsemältä työmaakopista, jossa Mika Ripatti suunnittelee tulevaa päivää yhdessä tiiminsä kanssa. Tiimiin kuuluvat kaivinkoneenkuljettaja, autonkuljettaja ja työmaasta riippuen yhdestä kolmeen työntekijää. Kun suunnitelmat ovat selvillä, ryhmä siirtyy kaivannolle toteuttamaan niitä. Päivän lopuksi kaivanto suojataan huolellisesti, ja mahdollisista päivän aikana ilmenneistä yllätyksistä raportoidaan eteenpäin.
Kuopassa tehtävät työt riippuvat päivästä ja työmaasta. Ne voivat olla esimerkiksi vesihuoltoon liittyviä asennustöitä, kaapeliputkien asennusta tai valaisinpylvään perustusten valamista. ”On hauskaa, että työssä kohtaa säännöllisesti uusia asioita, joita ei voi tehdä vanhasta rutiinista”, Ripatti kertoo.
Inspiroivia kohtaamisia työmaalla
Etumiehen pitää kiireisenä myös toisenlainen työ: Mika Ripatti on käsikirjoittanut elokuvia, tv-sarjoja ja näytelmiä 90-luvun alusta lähtien. Ensisijaisesti maarakentajana itsensä näkevä Ripatti kirjoittaa viikonloppuisin ja aamulla ennen työmaalle lähtöä.
”Tällä hetkellä kirjoitan katurakentamistyömaalle sijoittuvaa näytelmää Mikko Räsäsen tulevaisuus, jonka harjoitukset alkavat syksyllä ja ensi-ilta on syyskuussa 2021 Helsingin kaupunginteatterissa. Työmaa on paikka, jossa pystyy kuuntelemaan ja tarkkailemaan ihmisiä. Useammin kuin kerran olen saanut materiaalia kirjoituksiin seuraamalla ihmisiä työmaatilanteissa.”
Mika näkee käsikirjoitusten ja katujen rakentamisessa monia yhtäläisyyksiä. ”Molemmissa on pidettävä koko ajan mielessä valmis kokonaisuus, jota kohti ollaan menossa. Maaliin päästäkseen on rakennettava polkuja ja tukirakenteita sekä ratkaistava eteen tulevia ongelmia. Molemmat ovat käsityötä, jossa tarvitaan sekä motorisia taitoja että kykyä kuvitella. Myös sosiaalinen ulottuvuus yhdistää niitä”, Ripatti pohtii.
”Etenkin kantakaupungin alueella katurakentaminen on kanssakäymistä ihmisten kanssa. Parhaassa tapauksessa meistä tulee katutyöalueen asukkaiden kanssa kuin työkavereita. Esimerkiksi Mechelininkadulla eräs asukas heitti meille aina tupakkatauollaan hauskoja kommentteja työn etenemisestä”, Mika kuvaa työn sosiaalista ulottuvuutta.
Kaupunkitekniikan rakentamisessa ylläpidetään kaupunkilaisten kotia
Tieto siitä, että toimivat kadut ovat tärkeitä kaikille kaupunkilaisille, tekee työstä palkitsevaa. ”Kadut ja tiet ovat kanavia. Niiden päällä liikkuu ihmisiä autoilla, kävellen, pyörällä, lastenrattailla – millä tahansa välineillä. Kadun alla kulkevissa kanavissa liikkuu puolestaan esimerkiksi vettä, jätevettä, kaasua, elektroneja ja fotoneja”, Mika luettelee. ”Työmme on varmistaa, että tieto ja ihmiset pääsevät liikkumaan. Helsingin kokoisessa kaupungissa se on tärkeää jo kansantaloudenkin kannalta.”
Kaupunkilaisten kodin rakennus- ja kunnostustyöt eivät lopu koskaan. ”Katutyöt ovat kuin hampaiden harjaamista”, Mika havainnollistaa. ”Sitä ei voi tehdä vain kerran, ja olettaa, että lopputulos pysyy yllä. Samalla tavalla myös katuja ja niiden alla olevaa tekniikkaa on koko ajan uusittava, sillä muuten syntyy ennen pitkää vielä suurempaa haittaa.”
Välillä kaupunkitekniikan rakentaminen muistuttaa myös arkeologiaa. Kadun alta voi löytyä melkein mitä tahansa, sillä vanhat rakenteet eivät aina löydy dokumenteista. Työssä tulee vastaan myös arkipäiväisempiä löytöjä: kaivannoista paljastuvat vanhat muovikassit, nostalgiset karkkipaperit ja kauniit posliininpalaset antavat vihiä ajasta, jolloin katu on ollut viimeksi auki.
”Kaivantoon jää kaikki siitä hetkestä, kun se laitetaan kiinni. Työssämme on hylättävä äkkiä piiloon -mentaliteetti ja varauduttava siihen, että kymmenen–kahdenkymmen vuoden päästä joku aukaisee taas kadun. Siksi on reilua, että työt tehdään huolella, ja tieto suunnitelmiin tulleista muutoksista välitetään eteenpäin.”
Teksti ja kuva: Elli Pukkinen
