Ylioppilaan puhe 2023
Vilma Pesu
Tämä kevät, koko alkuvuosi, on ollut painava ja pelottava. Päivät ovat seuranneet toisiaan loputtomana harmaana mössönä. Ahdistus on painanut pään kumaraan. Olen ollut yksinäisempi kuin koskaan ennen. Toivottomuus on valosaasteen tavoin yrittänyt piilottaa pimeällä taivaalla loistavat tähdet. Olen kuitenkin onnistunut näkemään niistä vilauksia.
Olen löytänyt turvaa ja lohtua ihmisistä, ajallemme tyypillisesti netissä. Nähdyksi tuleminen on kannatellut monina kipeimpinä hetkinä. Suuri kiitos siitä kuuluu kirjailija Henriikka Rönkköselle. Kun olen aamulla halannut polviani ja miettinyt, mitähän tästäkin päivästä tulee, Henriikka on hymyillyt puhelimen näytöllä ja sanonut: “Kiva kun oot siinä.” Hän on kehottanut laskemaan hartiat alas ja huikannut: “Oot ihana, rakas ja tärkee - kivaa päivää!”
Kuin huomaamatta sanat ovat saaneet hartiat rentoutumaan ja ujon hymyn nousemaan kasvoille. Eikä siinä ole mitään yllättävää, olemmehan jo psykologian tunneilla oppineet, että ihminen uskoo mitä tahansa, kun sitä vain toistetaan tarpeeksi.
Joten:
Arvoisat rehtorit, opettajat ja muu koulun henkilökunta. Arvoisat juhlavieraat, riemuylioppilaat ja tuoreet ylioppilaat. Olette ihania. Olette rakkaita. Olette tärkeitä. Ette siksi, että olette onnistuneet, menestyneet tai voittaneet. Vaan siksi, että olette olemassa.
Kuluneen kevään aikana minusta on monesti tuntunut pieneltä lapselta liukuportaiden päässä. Lapselta, joka on peloissaan äänekkäästä, liian nopeasti ympäri pyörivästä porrasmatosta. Silloin on helpottanut saada ympärillä olevilta ihmisiltä lupa: Toisaalta lupa odottaa liukuportaiden päässä ja kerätä vielä rohkeutta. Ja toisaalta lupa hypätä mukaan ja katsoa, mihin portaat vievät.
Muutama viikko sitten eräs minulle tärkeä ihminen kehotti minua kuuntelemaan Mikko Harjun kappaleen Anna mennä lennä. Se oli minulle lupa hypätä liukuportaiden vietäväksi. Lupaus siitä, että elämä kantaa. Kappale sai kyyneleet valumaan valtoimenaan poskillani. “Rohkeus on ilmaista / voit kaiken tuhlata / anna mennä, lennä”. Säkeisiin tiivistyy jotakin arvokasta elämästä.
Monelle meistä tulevaisuus näyttää pelottavalta. Olemme huolissamme itsestämme ja toinen toisistamme. Olemme huolissamme toimeentulostamme ja terveydestämme, metsistämme ja soistamme. Emme voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että luontokato ja ilmastokriisi leijuvat yllämme raskaiden pilvien lailla. Kaikesta huolimatta meidän on löydettävä turvaa toisistamme ja uskallettava lentää. Maailmassa on paljon toivottomuutta ja tuskaa, ja paras vastalääke niihin on olla rohkea: uskaltaa rakastaa, uskaltaa luottaa elämään.
Meidän on uskottava siihen, ettei elämämme ole loputonta kriisiä, eivätkä tähdet sammu yltämme. Meidän on toimittava maailmamme puolesta nyt, vaikka se vaatiikin uhrauksia. Meidän on luovuttava fossiilisista polttoaineista, puhumattomuudesta ja ennakkoluuloista. Meidän on luovuttava vihasta ja pelosta. Ne kääntävät liukuportaat väärään suuntaan ja kuljettavat meidät vain kauemmaksi toisistamme. On siis aika jättää ne osaksi historiaa.
Sen sijaan meidän on panostettava uusiutuviin luonnonvaroihin, lempeyteen ja avoimuuteen. Meidän on panostettava rohkeuteen ja rakkauteen. Sillä niinhän sitä sanotaan: rakkaus on ainoa luonnonvara, joka lisäntyy, kun sitä tuhlataan.
On aika kiittää ihmisiä, jotka ovat paitsi tuhlanneet rohkeuttaan ja rakkauttaan meihin, myös kannustaneet meitä tuhlaamaan rohkeutta ja rakkautta maailmaan.
Kiitos Alppilan aikuiset, että olette nämä vuodet opettaneet meille, millaista on ihmisyys ja millainen on maailma. Kiitos, että olette kohdanneet meidät, kulkeneet rinnallamme, pidelleet kädestä liukuportaiden päässä. Kiitos, että olette talloneet maata edeltämme, jotta meidän on ollut kevyempi kulkea valitsemiamme polkuja. Olette korvaamattomia.
Kiitos rakkaamme - te, jotka olette täällä, mutta myös te, jotka ette päässeet paikalle -, että olette kannustaneet meitä hyppäämään, vaikka sumuinen tuntematon on tuntunut pelottavalta. Kiitos, että olette tarjonneet olkapäätä ja pyyhkineet kyyneleet poskiltamme. Kiitos, että olette nähneet meidät ja uskoneet meihin. Kannamme teitä sydämissämme.
Ja ennen kaikkea:
Kiitos kanssaylioppilaat, että olette näyttäneet, mitä alppilalaisuus on. Kiitos perjantai-iltojen hymyistä puistoissa ja niitä seuranneiden lauantaiaamujen viesteistä, että pääsiväthän kaikki turvallisesti kotiin - nekin, joiden puhelin uiskenteli edellisenä iltana suihkulähteessä. Kiitos, että olette rakentaneet ystävyyttä ja jakaneet aulan aux-johtoa. Olette jättäneet jäljen, joka ei lähde millään irti.
Alppila on opettanut minulle nähdyksi tulemisen ja rakkauden voimasta. Meiltä voi viedä toimeentulon, meiltä voi viedä terveyden, meiltä voi viedä metsät ja suot. Mutta rakkautta meiltä ei voi viedä. Annettu rakkaus elää meissä. Se täyttää eteiset, se täyttää kammiot, kulkee sydämestä sormenpäihin ja takaisin. Se pitää meidät liikkeessä ja tuikkii yllämme tuhansina tähtinä.
Maailmassa, jossa voit olla mitä tahansa, ole rohkea.
Ja maailmassa, jossa voit tehdä mitä tahansa, rakasta.
Miksi? Koska rakkaus on radikaalia, koska rakkaus on anarkiaa.
Ja no…
Mistä me tullaan?
ALPPILASTA!!!
Mitä me halutaan?
ANARKIAA!!!