Ylioppilaan puhe 1.6.2024
Laura Salomeri
Arvoisat rehtorit, jotka olette meidän asioitamme tunnollisesti hoitaneet. Arvoisat riemuylioppilaat, tervetuloa. Arvoisat opettajat, te, jotka olette meidän huoliamme kuunnelleet ja itsenne huomaavaisesti asemaamme asettaneet. Arvoisa kotiväki, rakkaimpamme ja läheisemme, jotka olette meitä kulisseista tukeneet, meidät evästäneet kokemuksen tuomalla viisaudella. Kiitos, että olette saapuneet tänne juhlistamaan meitä, tässä salissa valmistuneita ylioppilaita. Meitä, jotka olemme selättäneet kiemuraisimmatkin nuoruuden paradoksit ja hankalimmatkin elämän eteemme viskaamat yhtälöt. Nämä yhtälöt, joihin ei aina edes ole ratkaisua. Nämä yhtälöt, joiden ratkaisua en olisi ujona lapsena uskaltanut edes yrittää.
Klisee on kohdallani totta: lukioaika on ollut minulle elämäni parasta aikaa. Olen selättänyt hartioitani painavan työmäärän ja saanut palkinnoksi kauniita sanoja, ylpeitä hymyjä, lämpimiä halauksia ja riemukkaita juhlia puistossa. Palkinnoksi olen saanut samanhenkisiä ystäviä. Ystäviä, joiden kanssa tulen viettämään lopun elämääni ja joita en vaihtaisi mihinkään. Tässä suhteessa tunnustan olevani äärimmäisen onnekas, sillä tämä kolmen tai useamman vuoden kestänyt taival ei missään nimessä ole ollut kaikille helppo, hilpeä tai haasteeton. Olen etuoikeutettu saadessani muistella lukioaikaani lämmöllä.
Olen myös etuoikeutettu saatuani painaa valkolakin päähäni tänä kesäkuisena lauantaina. Olen kiitollinen saamastani koulutuksesta, vaikka olen oikeuttani – tai meidän ikäluokkamme kohdalla oppivelvollisuutta – toisinaan ylenkatsonut. On paradoksaalista, että se, mikä meille sanana määritellään velvollisuudeksi, ei maailmanlaajuisesti ole monille edes oikeus. Tänäänkin on siis tärkeää muistaa, että kaikilla ei tätä oikeutta ole – oikeutta koulutukseen, oikeutta vapauteen, oikeutta omiin valintoihin. Koulu, erityisesti Alppilan lukio, on opettanut minua kuuntelemaan ja ymmärtämään – ajattelemaan. Ajattelemaan kaikkia niitä ajatuksia, joita ei ole vielä ajateltu. Ajattelemaan kaikkia niitä lapsia, nuoria, tyttöjä, jotka eivät kenties koskaan pääse vaikuttamaan maailmaan, joka juuri heihin niin kovasti vaikuttaa.
Lukion päättötodistus ja valkea lakki säteilevät arvonantoa mutta ovat ennen kaikkea lupaus siitä, että käytämme keräämäämme tietoa, viisautta ja rohkeutta paremman huomisen luomiseksi. Sellaisen huomisen, jossa yksikään lapsi ei jää vaille turvaa, yksikään nuori ei jää yksin, eikä yksikään tyttö jää vaille mahdollisuuksia.
“Kautta historian totuus ja rakkaus ovat aina voittaneet”, julisti kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Minna Canth yli vuosisata sitten. Tähän toteamukseen voinemme jokainen tänäkin päivänä, näinä epävarmuuden aikoina, luottaa, sillä pahuus on vain virhe ajatuksissa ja täten kaatuu itsensä päälle. Canth lisäksi rohkaisee nauttimaan nuoruudesta, ja sitä me olemme täällä tänään juhlistamassa: nuoruutta, iloa, saavutuksiamme ja toisiamme. Nauttikaamme näistä kaikista jokaisella aistillamme. Jättäkäämme mieleemme positiivinen muistijälki, jota itse kukin voimme vuosien päästä edelleen vaalia. Antautukaamme rakkauden ja ystävyyden mutkikkaille paradokseille, joita emme kokematta voi ymmärtää.
Kiitos koulumme aikuiset, jotka olette opastaneet ja neuvoneet meitä. Olette opettaneet meille oppiaineiden sisältöjen lisäksi inhimillisyyttä, valaneet meihin ymmärrystä ja puhdistaneet meidät epävarmuuksistamme. Olette koskettaneet montaa meistä syvästi, kenties auttaneet hädän hetkellä, koska sellaisia te olette. Te olette turvallisia, te olette auttavaisia, te olette aitoja. Teihin voi tukeutua ja luottaa, kiitos.
Kiitos vanhemmat, huoltajat, läheiset. Kiitos siitä, että olette tukeneet meitä koulun ulkopuolella, vaikka kouluun kuuluva stressi olisikin seurannut kotiin. Olette ymmärtäneet meitä ja pyrkineet auttamaan parhaanne mukaan. Olette muistuttaneet meitä palautumisen tärkeydestä opiskelun ohella. Suuri kiitos kuuluu teille, sillä ilman teitä me ylioppilaat emme olisi täällä tänään.
Ennen kaikkea, kiitos rakkaat ylioppilaat. Me olemme puskeneet läpi harmaan kiven päästäksemme tänne, päästäksemme kantamaan ylioppilaslakkia. Olkaamme siis ylpeitä itsestämme ja juhlistakaamme toisiamme, sillä olemme kaikki tämän kunnian ansainneet. Olette jokainen aivan ihania, ja niin moni teistä on syy siihen, miksi minäkin olen tänään ylioppilas. Ystävällisyytenne, pyyteettömän rakkautenne ja tukenne ansiosta minua ei pelota, koska voin luottaa teihin. Kiitos siis tekemänne koulutyön vuoksi, mutta myös siksi, että olette olemassa ja että olen voinut jakaa nämä kolme vuotta kanssanne.
Elämäni, nämä yhdeksäntoista vuotta ovat kasvattaneet minusta sellaisen minän, joka olen tällä hetkellä. Lapsena, peruskouluikäisenä olin hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, mutta kuitenkin tyytyväinen. Turvassa. Pyhä henki ateistia tuskin kasvattaa tai rohkaisee, mutta Alppilan henki on sysännyt minua eteenpäin, kohti rohkeutta ja periksiantamattomuutta. Alppilan henki on kehottanut minua kurkottelemaan kohti unelmiani ja kannustanut minua tekemään aina parhaani. Minulla on ollut joukko läheisiä tukenani, opettajia mentoreinani, ja heidän ansiostaan olen uskaltanut. Olen uskaltanut soittaa bändissä, olen uskaltanut opiskella kemiaa, olen uskaltanut puuttua epäkohtiin. Olen uskaltanut kohdata ihmisiä. Uskaltaminen – se tuntuu hyvältä, se täyttää minut, se virittää minut ja avaa ovia. Avatkoon se joka ikisen oven ja ikkunan meille jokaiselle.
Uskaltakaamme siis vielä kerran tärisyttää seiniä, helisyttää ikkunaruutuja kovalla äänellämme. Äänellä, joka on meidän jokaisen oma ja silti yhteinen. Sanoilla, joiden taakse voimme jokainen asettua seisomaan:
MISTÄ ME TULLAAN?
- ALPPILASTA!!
JA MITÄ ME HALUTAAN?
- ANARKIAA!!